Minusta tuli isona arkajalka

Muistatteko postauksen Minusta tulee isona oikea opaskoira? Siinä hehkutin, kuinka ihana pikku labradori kasvaa isoksi opaskoiraksi. Sitä minä toivoin sisimmissäni.

Kuinkas sitten kävikään? Cimu aloitti 2.2. maanantaina eskarin. Alunperin Cimpin piti lähteä Viikseen olemaan testien ajaksi ja siitä sitten koulutukseen. Cimu kävi sittenkin omat kolme eskaripäivää ihan meiltä kotoa käsin. Vein Cimun Jahtihoviin päiviksi ja hain pois iltapäivästä.

Keskiviikkona tuli soitto, että tämmönen on homman nimi, ettei Cimusta ole opaskoiraksi. Cimu pieni oli säikähtänyt sydän veriään myöten ja ilmeisesti silmät olivat pullituneet päässä pelosta ja koko Pikkumusta ajautunut hysteeriseen paniikkiin. Voihan peeveli! Itku meinasi päästä ja varmasti äänivärisi puhelimessa minulla. Sain kuitenkin jämäkästi sanottua, että kaivellaan kuvetta ja koira tulee meille pysyvästi.

Näin tänäpäivänä, maanantaista 9.2.2015 alkaen, olen virallisesti koiranomistaja. Koiran nimi, jonka omistan on Rantasipin Nomi ja rodultaa labradorinnoutaja. Ihan vaan Cimu Cimpinen.

Osaltaan minua harmittaa hirvittävän paljon. Toinen osa minusta on hyvin tyytyväinen ja onnellinen. Facebookissa kaveri kysyi varovasti "Voiko onnitella" ja jatkoi siihen "Ihana kuulla, ettei sinun tarvii luopua Cimusta! Sinä kaipasit sitä, vaikka se oli vielä siinä sinun sylissä. " Tiesin tehneeni oikean ratkaisun. Helpottavaa on ollut kuulla, ettei meidän kasvatuksesta Cimunen tyrinyt vaan siitä, ettei se luota kehen tahansa ja sitten se arkuus toisinaan valtaa pikkukoiran mielen aivan kokonaan.

Cimun jääminen meille ei tarkoita, ettei meille uutta pikku opaspentusta voisi tulla. Siinä pitää sitten huomioida vaan, ettei pikkunen opi Cimun arkuutta. Tätä voidaan estää niin, että koirat lenkkeilee eri aikoihin ja koirat on erillään tilanteissa, joissa tiedän Cimun pelkäävän tai jännitellevän.

Nautitaan nyt ihanasta Cimusta eikä pidetä itsestään selvyytenä kaikkea!