Miten röökaajasta tulee savuton ja valistaja?

Mietin tätä kysymystä tällä viikolla parikin kertaa. Olen siis lopettanut tupakan polton maaliskuun ensimmäisellä viikolla. Savuton elämäni on kestänyt kaksi kuukautta.

Ajatus lähti silloin, kun tiesin pääseväni leikkaukseen vihdoinkin ja suurinpiirtein aikataulussa. Laskin viikkoja, kuukausia ja varsinkin päiviä, että milloin se odotettu päivä koittaa. Samalla kauhistelin kuinka aika käy lyhyeksi lopettaa ennen leikkausta.

Heräsin maanantaina Rakkainpani vierestä ja totesin, että tänään en polta. Ei tee mieli polttaa. Illalla ennen ratsastustuntia tuli himo - poltin. Pelkäsin tätä. Pelkäsin, etten osaa mennä tallille tai oikeastaan lähteä ratsastustunnille ilman tupakkaa tai siis olla polttamatta. Tulin kotiin ja tunnustin Joonalle. Joona kertoi, että tätä hän epäili. Talli oli se paikka, jossa saatoin repsahtaa. Keskiviikkona oli sama mörkö edessä. Olin Elisan kyydillä ja kerroin, että olen lakossa. Enkä polttanut.

Kuva vuodelta 2011

Viikkoa ennen leikkausta oli vielä suunnittelukäynti KYS:llä ja siinä vain varmistettiin, että olen vielä suunnitelmissa mukana ja käytiin asioita läpi, joihin täytyy varautua. Itse pelkäsin ratkeavani jännityksen vuoksi. Olin ollut 14.4. maanantaihin asti polttamalla kuutisen viikkoa. Reumapolilla olin oikein uhonnut, etten luovuta tai siis anna itseni polttaa. Enkä antanutkaan, miksi olisin. Jos kerta ei tee edes mieli, miksi pitäisi.

Pari viikkoa sitten kävin leikkauksen tiimoilta KYS:llä Suupoliklinikka ykkösessä ja siellä oli puhetta taas tästä tupakasta. Tuli oikein tirautettua pienet kyyneleet, koska en ollut ratkennut vieläkään. Ja nyt voisin ja pystyisin sanomaan rehellisesti, että olen lopettanut. Olen voittanut asian, jonka olen pitkään halunnut tehdä. Olen yrittänyt aikaisemminkin ja olen onnistunut joksikin aikaa, mutta sitten taas ratkesin. Nyt oli sen aika tapahtua.

Röökaamiseni oli mennyt yli. Saatoin polttaa kauhistuttavan määrän. Moni kauhisteli tahtiani. Saatoin jotakuta odotellessä poltella kolmisen tupakkia. Mutta miksi? En tiedä. Kysymys, johon en ole vastausta itsestäni saanut. En ole varma saankaan. Ei sillä enää ole oikeastaan edes väliä.

Suurimman uskon, johon vaalin aina itselleni toivoa on oma isäni. Isäni pystyi lopettamaan karkean 50 vuoden arvion jälkeen kuin seinään viime kesänä sai minutkin heräämään. Tiesin, jos kaikki osattavat sormella ja kärkevät / pakottavat lopettamaan niin ei tule onnistumaan. Omaan veljeeni olen pettynyt. Hän lopetti tupakoinnin, mutta alkoi kärryyttämään sähkösavuketta. Taas uusi riippuvuus voitettavaksi.

Kuva vuodelta 2014

Kyllä itsellänikin on ns. korvaava pahe. Syön namia ja herkuttelen jonkin verran. Jäätelöä tulee nykyisin mätettyä aika paljon. En kuitenkaan pidä herkuttelua niin pahana kuin tupakointia. Tässä vaiheessa joku voi tuumata, että noniin nyt tulee sydän- ja verisuonitauteja ja verenpaine kohoaa taivaisiin + liika lihavuutta. Minussa ei muutama tai sanotaanko kymmenenkin lisäkiloa pahitteeksi olisi, joten ei hätää. Minä liikun kuitenkin nykyisin Cimunkin ansiosta enemmän.

OLEN LOPETTANUT! Kyllä, olen itsestäni super ylpeä ja toivon, että muutkin voivat olla! (: